Se, että muutenkin paska aamu alkaa tällä, ei auta yhtään asiaa. Ajattelin ensin Facebookista lukiessani että hei, tän on vaan pakko olla joku sairas vitsi, mutta MCR:n sivuille päästyäni.. Ei jumalauta. Nyyhkisnyyhkis ja popit täysille.
Pahinta on, että ei tän tulemista oikeesti voinut todellakaan tietää. Kyllähän mä arvelin jo viime vuonna, että mahtaakohan ne enää ikinä lähteä maailmankiertueelle kun kaikki bändin jäsenet on kuitenkin jo perheellisiä. Elättelin silti toivoa että mäkin näkisin lempibändini vielä joskus livenä, kun en 2011 vuoden keikalle päässyt.
Varsinkin, kun MCR ilmoitti viime vuonna tekevänsä uusia biisejä ja julkaisevansa niitä, pompin innosta ja olin varma että ei niiden tie vielä tule loppumaan. Toisin kävi, ja lopetus tuli ihan puskista.
Enhän mä ollut se joka fanitti bändiä niiden aloittamisesta lähtien - kuka 6-vuotias nyt saisi näppinsä sotkettua näin mahtavaan musiikkiin. Tutustuin kunnolla bändiin vasta yläasteella, vaikka olin näiden musiikkia kuunnellut aiemminkin, ja kuulun taas näihin kliseisiin "se muutti elämäni"-tyyppeihin. No, eihän se mua mistään masennuksen alhosta nostanut, mutta vaikutti joka tapauksessa hurjasti mun elämään ja musiikkimakuun näinä vuosina. Bändiin ja musiikkiin liittyy niin paljon muistoja.. Palvoin - ja palvon edelleen Gerard Wayta ja Frank Ieroa, vaikka kaipaankin kyllä selitystä tälle lopetusuutiselle.
MCR:n ansiosta mun musiikkimakuun liittyi niin paljon muitakin huikeita bändejä, että itse mestarien kuunteleminen jäi viime aikoina vähän vähemmälle. Siltikin Gerardin lavashow koristaa mun seinää, soittoäänenä soi lempparibiisit ja puhelimen taustakuvana hymyilee Frank. Ja tulee hymyilemään tästä eteenpäinkin.
kuvat tietokoneen kätköistä, ei ole omia.
"The only hope for me is you alone."
