I hate everything about you, why do I love you.

Ahdistus jatkuu. En osaa ilmaista tunteitani oikeen sanoiksi, mutta mun tekee mieli kirjottaa niistä silti. Joten, kyllä, tää voi olla kamala tunteidenpurkaus ja aika sekavaa settiä. Ihan niinkun mun elämäkin. Onneks mulla on maailman parhaimmat ystävät mun ympärillä, ne osaa ymmärtää mua ja jos ei aina oikeen osaakaan, niin ne yrittää silti. Eikä ne unohda tai hylkää mua. Toisin kuin ehkä jotkut.

On olemassa ihminen, kenestä välitän liikaa. Ihminen, kenelle annan aina anteeksi, vaikka se satuttaa mua aina uudelleen. Se repii musta hiljalleen pieniä palasia irti, muovaa musta sellaista, kuin se itse haluaisi, ja mä annan sen jostain syystä tehdä niin. Koitan pysyä lujana, mutta se on vaikeaa. Tiedän, että lankean siihen taas uudelleen.

Tiedostan omat heikkouteni omasta mielestäni aika hyvin, mutta yleensä koitan olla välittämättä niistä. Sysään ne sivuun ja keskityn mun vahvoihin puoliin. Koitan olla positiivinen, ja tiedän sen, että saan ihmiset hymyilemään silloinkin, kun niillä ei mene hyvin. Tiedän, että kärsin jonkinmoista ongelmaa sen suhteen, että en osaa luottaa ihmisiin, oon epävarma ja muutenkin tunnevammainen. Oon myös kärsimätön ja varmasti ärsyttäväkin.

Silti, en kestä sitä, että mua kohdellaan välillä niinkun mitä tahansa heittopussia. Kyllä, olen sinisilmäinen joidenkin ihmisten suhteen ja haluan uskoa monista asioista vain hyvää, mutta en mä kestä tälläistä kohtelua aina. Jossain vaiheessa musta on murennettu viimeinenkin pala omaa itseäni, ja oon täysin toisen ihmisen muovaama. 

Pitäis osata lopettaa kaikki ajallaan. Ajattelen liian usein sydämelläni, en aivoillani. Fuck.